Mopolla mahottomia

25.12.2016 Markku Hapulahti

Olin hengellinen kulinaristi vielä pari vuotta sitten. Mielestäni oli aivan järjetöntä, että vain yksi uskonto olisi se oikea. Jos joku ihmistä korkeampi hyvä voima oli olemassa, sen täytyi olla ilmeinen aivan kaikille, kuten esimerkiksi rakkaus. Fyysinen maailma vaikutti luonteeltaan pahalta ja jopa harhalta, eikä hengellisyyden tarvinnut olla missään vuorovaikutuksessa sen kanssa. Minulla tuntui olevan täysin vapaa tahto ja mahdollisuus tehdä moraalisia valintoja. Oikeudenmukaisesti tahdoin hyvää hyville ja pahaa pahoille. Tällainen omaa vastuuta ja toimintavapautta korostava ajatusrakennelma sopi järkeeni, olinhan itsekin joutunut selviytymään niukoin resurssein. Samalla olin mielestäni maksimoinut todennäköisyydet oikeaan valintaan, koska tiesin vähän paremmin. Oli vain yksi ongelma, hengellinen moponi ei kulkenut. Oikeustajuni horjui, valintani eivät kestäneet aikaa ja rakkaus oli aina askeleen päässä. Aloin epäillä. Jos yhtä oikeaa ei ole olemassa, niin miksi olin luonut ihan oman opin, joka poikkesi kaikista muista? Jos keskiössä oli kaikille yhteinen rakkaus, niin missä oli minun osuuteni, pienikin? Alkoi vaikuttaa siltä, että en ollutkaan sellaisella näköalapaikalla, josta voisin arvioida kokonaisuutta muiden yli.

Kun yritän tarkastella asioita neutraalisti niiden läpi, peilaten johonkin yleiseen, niin en oikein näe mitään. Meidän on pakko vastata jotain perimmäisiin kysymyksiin elämän tarkoituksesta, sen merkityksestä, sekä siitä mikä on tärkeää. Nämä arvot muodostavat niin rajallisen näkökentän, että ohjausvastuuta riittää vain yhdelle kuskille; ja se tehtävä on varattu Luojalleni ei luodulle. Haluan kuitenkin palvoa itseäni, kykyjäni, valtaa, oppirakennelmia, suorituksia, toisia ihmisiä, omistuksiani. Nämä korvikkeet antavat tunteen olemassaolon merkityksestä, mutta ohjaavat mopon aina jumiin. Se mitä haluan, pyrkii aina lopulta omistamaan minut, ja siksi myös niiden hyvien asioiden terveellinen epäily kannattaa. Mitä enemmän perehdyn historiaani ja ympäristööni, sitä vähemmän löydän täysin vapaata tahtoa - tämä on ollut vaikea pala niellä. Mutta yhden oven sulkeutuminen avasikin toisen. Kun oikein yritän, pystyn ajattelemaan hieman näkökenttäni reunamien ulkopuolelle, ja minulla on jonkun verran aitoa hienosäätövaltaa itseeni. Näillä palikoilla rakentaakin ihmeitä. Voin yrittää suuntautua kohti sellaisia rajoituksia, jotka vapauttavat. Riittää kun vain etsin sellaista kuskia, ympäristöä ja olosuhteita, jotka vahvistavat minussa jo olevaa luontoa ja mahdollisuuksia, mutta jotka myös sytyttävät sisälläni piilossa olleet siemenet elämään. Uudet paremmat rajoitukset tukevat ja keskittävät hajanaiset voimavarani potentiaalini suuntaan ja minusta tuleekin maailman paras persoonallinen minä, osana suurempaa kokonaisuutta.

Haluaisin silti, että minua rakastetaan itsenäni, eikä jotenkin yleisesti muiden mukana. Rakkauden lupaus löytää jokaisen, mutta itse rakkaus on yksilöiden välinen aivan erityinen palvelusuhde. Ja siksi Jumalakin on persoona, jonka kanssa voin olla henkilökohtaisessa yhteydessä. Kun Kaikkivaltias ja Markku keskustelevat, niin saman ymmärryksen vaatimus voi olla kohtuuton meistä toiselle: Kokonaisuus ja sen osia tulee aina jäämään mysteeriksi. Aivan kuten muissakin suhteissani, saavutan suurempaa läheisyyttä vain luovuttamalla itsemääräämisoikeuttani toiselle. Samalla törmään myös vaikeasti sulateltaviin asioihin, jolloin pelkän juupas-eipäs asenteen sijasta yritänkin tutkia oman reaktioni syitä. Jos oma asemani tuntuu aina oikeutetulta, niin sellainen maailma ja kumppanuus eivät ole totta, eivätkä ne kestä.

Maa on sopusoinnussa ja kukoistaa, pitäkää hauskaa! Mutta kun kiellosta huolimatta luotu halusi päättää itse palvonnan kohteestaan, Luoja tuomitsi kaiken katoamaan ja kuolemaan. Valtaa ja rakkautta käytettiin väärin, jolloin minäkin kokisin oikeutettua raivoa ja vihaa. Jotain oli aidosti tapahduttava, ennen kuin asia voitiin jättää taakse. Mutta todellinen rakkaus ei vaadikaan korvausta kumppanilta, vaan täyttää yksipuolisesti omalla voimallaan toisen vajeen. Jotta ihmisen rikkoma liitto voisi eheytyä - tai edes jatkua - niin Jumalan oli aivan pakko astua keskellemme maksamaan syntynyt velka. Maksimi rikkomus, maksimi seuraus. Yksipuolinen anteeksiantaminen ei ole saunaretki, se on piinaavaa kärsimystä ennen vapautta.

Maailma on ollut hyvä, se on vain tilapäisesti epäjärjestyksen vallassa palatakseen takaisin täydellisyyteen. Kun meille annetaan vain ylevien moraalisten periaatteiden sääntökokoelma noudatettavaksi yksinämme, niin kompastumme. Siksi Jumala lupasi kantaa muutoksen omassa voimassaan jokaisena hetkenä erityisesti niiden kanssa, jotka vain ovat käytettävissä talkoohommiin. Ja tämä ilmoitus poikkeaa täysin kaikista muista uskonnoista, opeista, filosofioista tai muista kotitekoisista kyhäelmistä. Kristillisyyttä ei voi kuvata yhdeksi moraalisen kehityksen suuntaukseksi muiden seassa, eikä se ole vain hengellinen sunnuntaijumppa. Se on hyvä uutinen, ja siksi ilmoitus resonoi eniten rikkoutuneissa ihmisissä, minussakin. Eheytyäkseni minun täytyi ensin hyväksyä sisimmässäni mahdollisuus jostakin uudesta, siis uskoa, ja vasta sen jälkeen polku hahmottui ja kykenin havaitsemaan jopa todisteita vielä näkymättömästä. Ihminen näyttää toimivan hyvin pitkälti uskon varassa. Mopon vaatimattoman ulkokuoren alta paljastuukin jumalallinen voimapesä ja täydellinen rauha vain odottamassa käynnistyslupaa. Nyt tarvitaan vain kuski, joka tietää millaiset yksilölliset säädöt pitävät kulkupelin tiellä, ja kertoo miksi ylipäätänsä ajetaan jonnekin.

Blogi on saanut vaikutteita Timothy Kellerin kirjasta "Mihin Jumalaa tarvitaan? Uskon ja skeptisyyden vuoropuhelua"

 


Markun muita blogi-kirjoituksia

 
Markku Hapulahti
markku hapulahti m Hieron sopimusehtoja sinunkaupoille itseni kanssa. Perustietoja: ikää vasta 40, tahdoimme -01, kolme lasta, kotipaikka Riihimäki.
Takaisin ylös
Tämä sivusto käyttää evästeitä parhaan käyttäjäkokemuksen varmistamiseksi.
Ok